Uusi oppilasarviointi jättää hämmennyksen valtaan | Tieto & Trendit

Uusin numero

3/2017
Tieto&trendit
Teema Työ
Arkisto
Tieto & Trendit
Tieto&trendit 3/2017 25.9.2017 Kolumni: Arno Kotro

Uusi oppilasarviointi jättää hämmennyksen valtaan

Arno Kotro, Kuva: Tuula Heikkinen
Pakko myöntää: tunsin pienen kateuden vihlaisun. Vietimme kesää perheen kanssa kiertämällä Suomea, ja tulihan siinä sukulaisvisiiteillä puhuttua vähän kouluasioitakin.

Kuulin, että monin paikoin alakouluissa annetaan vielä numeroita – nehän on nyttemmin demonisoitu. Lapset olivat numeroarviointiin tyytyväisiä ja vanhemmat hyvin kartalla siitä, miten lapsilla koulussa menee.

Samaa ei voi sanoa niistä vanhemmista, joiden lapset käyvät pääkaupungin edistyksellisiä alakouluja. Näissä kärkikouluissa on kokonaan luovuttu numeroista, ja tilalle tarjotaan ”monipuolista sanallista arviointia”.

Se kuulostaa hyvältä, mutta todellisuus on kovin epämääräinen. Kun vanhemmilta kysyy, miten lapsen koulu menee, vastaus voi olla ”enpä oikein tiedä”.

Tuli hämmentynyt olo, kun selasin eräänkin neljäsluokkalaisen saamaa tuhtia arviointinivaskaa. Päällimmäisenä oli perinteinen todistus, mutta sen infoarvo jäi lähelle nollaa: kaikkien oppiaineiden kohdalla luki ykskantaan ”hyväksytty”. (Oppiaineistakin muuten halutaan pian eroon.)

Uteliaana selasin eteenpäin. Taulukoissa lueteltiin korkealentoisesti toinen toistaan hienompia asioita, ja opettajan ja oppilaan rasteja näkyi siellä täällä, mutten saanut selvää, missä kaikkialla rukseja olisi tarkoitus olla. Joissain taulukoissa oli pelkkiä oppilaan itsarviointirukseja, jossain vain opettajan rasteja, joissain molempia.

Osa taulukoista oli kumulatiivisia, osa ei, ja osa oudosti jotain siltä väliltä. Ei-kumulatiivisessa, erillisiä taitoja listaavassa ruudukossa oli rasti kohdassa ”osaan kuvailla havaintojani ja keskustella niistä” mutta ei kohdassa ”osaan tehdä havaintoja ympäristöstä ja sen kuvista sekä taiteesta”. Miten voi kuvailla havaintoja, jos ei osaa tehdä niitä?

Entä onko ihan tästä maailmasta, että kymmenvuotiasta pyydetään vastaamaan kyllä tai ei väitteeseen ”osaan tulkita kuvallisen vaikuttamisen keinoja tekijän ja katsojan näkökulmasta”? Siinä ei ollut rastia. Olikohan tavoitteena, että olisi? En tiedä, prujuista ei selvinnyt.

Peruskoulun opetussuunnitelmastakaan ei juuri ole apua, koska se on ristiintaulukoituine ”tavoitteineen”, ”sisältöalueineen” ja ”laaja-alaisen osaamisen yleistavoitteineen” sellainen sekamelska, ettei erkkikään ota selvää, millä vuosiluokalla olisi tarkoitus oppia mitäkin.

Oma lukunsa on sitten vielä arviointipumaskan virastojargon: ”Tilannetietoisuus – tilanteeseen sopiva toiminta ja esiintyminen koulussa, verkostoissa ja koulun ulkopuolella valmistavat lapsia itsenäisten ratkaisujen ja valintojen tekemiseen.” Olikohan byrokraattien tilannetietoisuus nyt aivan kohdallaan?

Ei voi mitään: koko nivaskassa on vahva seminaarisämpylän maku.

Arviointitaulukoiden – virallisesti ”rubriikkien” – äärellä tuli tyhmä olo pelkältä maisteripohjalta ja alle parinkymmenen vuoden opettajakokemuksella. Onneksi tuttavapiiristä löytyy nuorehko oppimisen tutkimuksen professori, ei muuta kuin soitto hänelle.

Tutkimme yhdessä pumaskaa. Vika ei sittenkään ollut minussa, arviointi ei nimittäin avaudu alan professorillekaan. Hän ei saanut selvää, mitkä olivat tavoitteet ja kuinka hyvin ne oli saavutettu.

Kiinnitämme huomiota siihen, että taulukoissa näkyy pyrkimys kumulatiivisuuteen, mutta siihen ei ole päästy, ja ne on vieläpä täytetty kummallisesti. Ei esimerkiksi käy järkeen, että välillä kumulatiivisista asteikoista löytyy useita rasteja ja välissä on tyhjää.

Myös tärkeysjärjestys mietitytti professoria. Musiikin opiskelussa korkein taito on se, että ”otan huomioon musisointi- ja ääniympäristön turvallisuuden”. Toisaalta ympäristöopissa nelosluokkalaiselta edellytetään jo ennen korkeinta osaamistasoa, että ”osaan suunnitella tutkimusasetelmia”.

Siihen ei taida pystyä moni yliopisto-opiskelijakaan.

Jos tilanne on kohtuuton ja turhauttava oppilaille ja heidän vanhemmilleen, ei tämä kivaa ole opettajallekaan, ja myötätuntoni on hänen puolellaan. Voin kuvitella, että epäloogisten ja abstraktien taulukoiden täyttäminen on tuonut harmaita hiuksia, eikä niiden antaman informaation määrä ole missään suhteessa nähtyyn vaivaan. Niin, nivaskan luettuaan ei pysty vastaamaan kysymykseen, meneekö lapsella koulu hyvin vai huonosti. Eikä se anna tietoa, mitä voisi tehdä oppimisen tehostamiseksi.

Yksi ongelma kouluteoreetikkojen oivalluksissa on sekin, että pitäisi arvioida lähinnä ”oppimisprosesseja”. Enää ei ole kuulemma niin väliä, mikä on ”lopputuotos”. Esimerkiksi sellaiset kokeet, jotka mittaavat, onko asiat opittu, ovat vanhanaikaisia.

Tuo on vähän kummaa ajattelua. Kyllä opetuksella pitää olla selvät konkreettiset tavoitteet, ja on oppilaidenkin kannalta mielekästä ja motivoivaa, että niiden saavuttamista mitataan ymmärrettävästi. Työelämässäkin on tavoitteita: kun naputtelen tätä tekstiä, kolumnin tilannut toimittaja on ajatteluprosessia enemmän kiinnostunut siitä, että kelvollinen lopputulos lävähtää sähköpostiin määräaikaan mennessä.

Lopuksi pitää potkaista pari olkiukkoargumenttia nurin. Ei, en kuulu niihin joiden mukaan ennen kaikki oli paremmin. Ei ollut. Suomi on nyt jokseenkin joka suhteessa paljon parempi paikka kuin koskaan ennen. Koulu myös, ja ehkä varsinkin se.

Mutta se ei tarkoita, että joka ikinen uudistus olisi hyvä vain siksi, että se on jotain erilaista kuin entinen. Kaikki uudistukset ja innovaattorien aivoitukset pitää panna viileästi puntariin ja miettiä niiden hyvät ja huonot puolet, vaikka miten olisi vallalla itsetarkoituksellisen muutoksen ideologia. Nyt näyttää siltä, että numeroista luopumisen huonot puolet painavat enemmän kuin hyödyt.

Sitä paitsi miksi ylisummaan pitää ajatella mustavalkoisesti, joko-tai-henkeen? Ehdotukseni on, että käytetään numeroarviointia vaikka neljänneltä luokalta lähtien ja arvosanan kylkeen kirjoitetaan selkosuomella sanallista palautetta varsinkin siitä, miten voisi vielä petrata osaamista. Sanallista arviointiahan sitä paitsi annetaan matkan varrella koko ajan.

Mutta onhan siinä tietty riskinsä, jos radikaali uudistus jätetään tekemättä. Joku ei ehkä pääsekään suomalaisen koululaitoksen historiaan reformin isänä, ja saattaa siinä jokunen opetusneuvoksen tittelikin jäädä jakamatta. Ja mistä riittää kokopäiväistä puuhaa kaikille kehityskonsulteille?

Kirjoittaja on filosofian ja psykologian opettaja.


Sivun alkuun >>

Kommentit (0 kommenttia)