Tytöistä ja pojista polvi parantunut? Nuorten väestökehitys ja elinolot | Tieto & Trendit

Uusin numero

3/2017
Tieto&trendit
Teema Työ
Arkisto
Tieto & Trendit
Teema Tieto&trendit 1/2017 7.3.2017 Miina Keski-Petäjä

Tytöistä ja pojista polvi parantunut? Nuorten väestökehitys ja elinolot

Nykynuoret elävät aiempaa vauraammassa, kaupunki­maisemmassa ja monikulttuurisemmassa Suomessa. Nuorten elintaso ja terveys ovat kohentuneet, kuolleisuus on vähentynyt ja koulutus on tuonut lisää tulevaisuuden mahdollisuuksia. Hyvinvoinnissa on kuitenkin eroja, joihin vaikuttavat mm. sukupuoli ja perhetausta.

Artikkelissani tarkastelen sitä, miten nuorten naisten ja miesten elinolot ja hyvinvointi ovat kehittyneet kolmessa vuosikymmenessä. Yleisen kehityksen ohella katson sukupuoli­eroja ja tasa-arvokehitystä[1]. Nuoret määritellään tässä 15 – 29-vuotiaiksi, mutta aineistoista riippuen tarkastellaan myös tätä pienempiä ikäryhmiä.

Systemaattisesti jo vuosikymmeniä kerätyt tilasto­aineistot mahdollistavat pitkien aika­sarjojen tarkastelun. Aikasarjatietoa on olemassa erityisesti väestö­kehityksestä, koulutuksesta ja terveydestä. Vastaavaa vertailutietoa ei kuitenkaan ole kaikista elinolojen tai tasa-arvon kehittymisen kannalta keskeisistä ilmiöistä, mikä osaltaan rajaa käsiteltäviä teemoja.

Artikkelin lähteet koostuvat pääasiassa Tilasto­keskuksen keräämistä ja julkaisemista rekisteri- ja survey-pohjaisista tilasto­aineistoista.

Nuorten määrä vähenee

Vuonna 1985 Suomessa asui 1,1 miljoonaa 15– 29-vuotiasta. Vaikka suuret ikä­luokat olivat ohittaneet jo nuoruusvuodet, tämäkin nuoriso­joukko muodosti lähes neljänneksen (23 %) Suomen väestöstä. Vilkkain maaltamuutto oli nähty jo pari­kymmentä vuotta aiemmin, ja vuonna 1985 kaksi kolmas­osaa nuorista asui kaupungeissa (kuvio1).

Kuvio 1. 15 – 29-vuotias väestö tilastollisen kuntaryhmityksen mukaan 1985 ja 2015

Kuvio 1. 15–29-vuotias väestö tilastollisen kuntaryhmityksen mukaan 1985 ja 2015. Lähde: Tilastokeskus, väestörakenne

Lähde: Tilastokeskus, väestörakenne

Ulkomainen muutto­virta Suomeen oli vielä hyvin vähäistä. Vuonna 1987 nuorten, 15 – 29-vuotiaiden, ulkomaalais­taustaisten (syntynyt ulkomailla tai vanhemmat syntyneet ulkomailla) määrä jäi alle 4 000 henkilön ja lukumäärä vastasi 0,4 prosenttia nuorista. Nuoria toisen polven maahan­muuttajia oli maassa vasta alle 500. Sukupuolten välillä ei juurikaan ollut eroa kaupungistumisessa eikä ulkomaalaistaustaisten määrässä.

Syntyneiden trendi on ollut Suomessa laskeva 1900-luvun puoli­välistä lähtien. Vuoden 2015 lopussa 15 – 29-vuotiaita nuoria oli väestössä 0,98 miljoonaa ja he muodostivat enää 18 prosenttia väestöstä.

Kaupungistumiskehitys on jatkunut, mutta aiempaa hitaammin. Nuorista 77 prosenttia asui kaupungeissa vuonna 2015 – nuoret naiset hieman useammin kuin miehet (79 %, 76 %).

Ulkomaalais­taustaisten nuorten määrä oli puolestaan kolmessa­kymmenessä vuodessa 20-kertaistunut ja heitä oli kaikkiaan 79 000. Prosentuaalisesti ulkomaalais­taustaisia oli nuorista 8 prosenttia. Toisen polven maahan­muuttajia oli 9 400.

Toisin kuin ehkä joskus ajatellaan, nuorten ulkomaalais­taustaisten miesten osuus ulkomaalais­taustaisista (51,2 %) oli sama, kuin miesten osuus koko väestössä. Maahanmuuttaja­taustaiset nuoret eivät siis ole sen enempää miesenemmistöinen joukko kuin nuoret Suomen väestössä ylipäätään.

Lapsuuden kodista muutto aikaistunut

Nuoret aikuiset muuttavat pois lapsuuden kodistaan aikaisemmin kuin kolme­kymmentä vuotta sitten. Yhä useampi nuori aikuinen hankkii koulutuksen ja muuttaa opiskelu­paikka­kunnalleen.

Muuttoja on jouduttanut myös opintotukijärjestelmä, jota kehitettiin aiempaa kattavammaksi 1990-luvulla. Lisäksi vuonna 1994 voimaan tullut kotikuntalaki (1994/201) muutti asuin­kunnan rekisteröitymistä siten, että opiskelijoiden muutot opiskelupaikkakunnalle voitiin kirjata vakituisiksi muutoiksi.

Vuonna 1985 lähes kaksi kolmesta (64 %) 21-vuotiaasta oli perheessään lapsen asemassa eli asui lapsuuden kodissaan. Nuoret miehet muuttivat pois kotoa naisia myöhemmin ja harvemmin. Jopa kolme neljästä (76 %) 21-vuotiaasta miehestä asui kotona vuonna 1985, kun saman ikäisistä naisista kotona asui vain puolet (52 %). Vielä 29-vuotiaista miehistä 17 prosenttia asui kotona, mutta naisista alle 5 prosenttia. (Kuvio 2.)

Kuvio 2. Perheessä lapsen asemassa olevien 15 – 29-vuotiaiden osuus ikäryhmästä 1985 ja 2015, %

Kuvio 2. Perheessä lapsen asemassa olevien 15–29-vuotiaiden osuus ikäryhmästä 1985 ja 2015, %. Lähde: Tilastokeskus, perheet

Lähde: Tilastokeskus, kuolemansyyt

Vuonna 2015 kotoa muutto oli selvästi aikaistunut verrattuna vuoteen 1985. Lapsuuden kodissaan asui 21-vuotiaiden ikäluokasta enää vajaa kolmannes (30 %). Kotona asuminen oli edelleen yleisempää miesten kuin naisten kohdalla: 21-vuotiaista miehistä kotona asui 38 prosenttia, naisista 22 prosenttia. Kotoa muutto oli myös yleistynyt, sillä 29-vuotiaista miehistä kotona asui enää 7 prosenttia ja naisista 3 prosenttia.

Moniin muihin Euroopan maihin verrattuna suomalais­nuoret muuttavat melko nuorina pois lapsuuden kodistaan. Sukupuolten välinen ero on puolestaan kansain­välisestikin vertaillen tyypillinen: kaikkialla Euroopassa naiset muuttavat pois kotoa nuorempina kuin miehet. (Ks. esim. Pietiläinen & Nikander 2013.)

Terveys on kohentunut, mutta monet erot säilyneet

Suomalaisten elintason ja terveydentilan kohentuminen näkyy vastasyntyneen elinajan­odotteessa, joka on kasvanut vuodesta 1985 vuoteen 2015 selvästi.

Vuonna 1985 vastasyntyneen elinajan­odote oli miehillä 70,1 vuotta ja naisilla 78,5 vuotta, kun vuonna 2015 se oli noussut miehillä 78,5 vuoteen ja naisilla 84,1 vuoteen. Sukupuolten välinen ero elinajan­odotteessa on siis pienentynyt kolmessa­kymmenessä vuodessa 8,4 vuodesta 5,6 vuoteen. Kirittävää kuitenkin on.

Erot elinajanodotteessa ovat erityisen suuria suku­puolten välillä alueellisesti, ja maa­kuntien väliset erot elinajanodotteessa ovat ylipäänsä kaventuneet hyvin vähän.

Vuonna 2013 – 2015 etelä­savolaisen vastasyntyneen pojan elinajanodote oli maa­kunnittain tarkasteltuna lyhyin, 76,3 vuotta. Eroa ahvenanmaalaisen pojan elinajan­odotteeseen oli neljä vuotta ja pohjan­maalaisen tytön elinajan­odotteeseen yhdeksän vuotta. (Tilastokeskus, kuolleet.)

Nuorten kuolemanriski on laskenut vuosi­kymmenten saatossa. Vuonna 1985 kuoli 831 15 – 29-vuotiasta ja vuonna 2015 426. Tässä iässä kuolleisuus on laskenut naisilla 0,33 kuolleesta 0,22 kuolleeseen ja miehillä 1,14 kuolleesta 0,64 kuolleeseen tuhatta henkeä kohden (kuvio 3).

Kuvio 3. 15 – 29-vuotiaat kuolleet 1 000 henkeä kohden 1985 ja 2015

Kuvio 3. 15–29-vuotiaat kuolleet 1 000 henkeä kohden 1985 ja 2015. Lähde: Tilastokeskus, kuolleet

Lähde: Tilastokeskus, kuolleet

Samalla erot suku­puolten välillä ovat kuitenkin pienentyneet vain hieman. Nuorten miesten itsemurhat ja tapaturma­kuolemat ovat vähentyneet. Tästä huolimatta nuoria miehiä kuoli edelleen vuonna 2015 lähes kolmin­kertaisesti naisiin nähden.

Suomalaisnuorten (15 – 19-v.) tapaturma- ja väkivalta­kuolleisuus on myös pysynyt korkeammalla tasolla kuin EU-maissa keskimäärin (European Child Safety Alliance 2012).

Sukupuolten välisten erojen lisäksi kuolleisuus eroaa sosiaalisen aseman mukaan. Lasten (1 – 19-v.) kuolleisuuden on todettu eroavan vanhempien koulutuksen, tulojen ja perhetyypin (yksin­huoltajuus) mukaan.

Korkeammin koulutettujen ja parempi­tuloisten vanhempien lasten kuolleisuus oli matalampi kuin vähemmän koulutettujen ja heikompi­tuloisten lastan kuolleisuus. (Remes 2014.)

Sekä vuonna 1985 että vuonna 2015 nuorten miesten yleisimpiä kuoleman­syitä olivat tapaturmat ja itsemurhat. Niiden määrä on kuitenkin tarkasteltavalla ajanjaksolla puolittunut. Vaikka nuoret naiset kuolivat kumpanakin tarkasteluvuonna miesten tavoin yleisemmin itsemurhiin, tapaturmiin ja syöpiin, naisten kuolemansyyt jakautuivat miehiä tasaisemmin (taulukko 1).

Taulukko 1. 15 – 29-vuotiaiden yleisimmät kuolemansyyt 1985 ja 2015, lkm

Taulukko 1. 15–29-vuotiaiden yleisimmät kuolemansyyt 1985 ja 2015. Lähde: Tilastokeskus, kuolemansyyt

Lähde: Tilastokeskus, kuolemansyyt

Nuorten terveyskäyttäytymisessä on tapahtunut paljon positiivista kehitystä: nuoret käyttävät alkoholia ja tupakkaa keskimäärin vähemmän kuin ennen. Alle 18-vuotiaiden kohdalla raittius on yleistynyt, alkoholin säännöllinen käyttö ja humala­juominen ovat vähentyneet 2000-luvulla.

Humala­juominen on vähentynyt etenkin pojilla, ja sukupuolten väliset erot ovat kaventuneet huomattavasti. Toisaalta huumeiden ja etenkin poikien nuuskan käyttö on viime vuosina lisääntynyt. (Kinnunen ym. 2015; Luopa ym. 2014.)

Päihteiden käytön vähentymisen ohella terveys­kyselyt osoittavat muitakin positiivisia kehityskulkuja 2000-luvulla: 8.- ja 9.-luokkalaiset kokevat terveyden­tilansa aiempaa paremmaksi, koettu yksinäisyys on heillä vähentynyt ja keskusteluyhteys vanhempiin parantunut. (THL, kouluterveys­kysely.)

Toisaalta monet indikaattorit viestivät entistä näkyvämmästä pahoin­voinnista. Kodin ulkopuolelle sijoitettujen tyttöjen ja poikien osuudet väestöstä ovat kaksin­kertaistuneet (THL, lastensuojelu). Masennus­lääkkeiden käyttö on monin­kertaistunut 1990-luvun alusta, ja se on yleistynyt etenkin nuorilla naisilla. Jopa 7,7 prosenttia 18 – 24-vuotiaista naisista sai masennus­lääkkeistä korvausta vuonna 2015.

Miesten vastaava osuus oli 4,0 prosenttia. (Kela 2015.) Tytöt myös raportoivat mieli­alaan liittyviä ongelmia enemmän kuin pojat. Lisäksi tyttöjen kokema seksuaalinen väkivalta on huolestuttavan yleistä: peruskoululaistytöistä joka viides, lukiolais­tytöistä joka neljäs ja ammattiin opiskelevista tytöistä joka kolmas oli kokenut seksuaalista väkivaltaa 2013 (Kinnunen ym. 2015).

Väestökyselyt antavat hieman erilaisen kuvan nuorten naisten ja miesten terveyden­tilasta kuin rekisterit. Nuoret naiset kertovat kysyttäessä usein terveydentilansa heikommaksi kuin miehet ja raportoivat masennuksesta ja ahdistuksesta miehiä useammin.

Toisaalta poikien terveys­tottumukset ovat monelta osin epäterveellisempiä kuin tytöillä – esimerkiksi ylipainoa, unen määrää tai ruokailua tarkasteltaessa.

Pojilla diagnosoidaan tyttöjä enemmän vakavia sairauksia, he joutuvat useammin tapaturmiin ja kuolevat useammin kuin tytöt. (ks. esim. Karvonen 2011.) Vaikka nuorten hyvin­vointi on monessa mielessä parantunut, kyselyt ja rekisteritiedot kertovat usein keski­määräisistä elinoloista ja -tavoista. Suku­puolten välisten erojen lisäksi sosio­ekonomiset ja alueelliset erot ovat paikoitellen hyvinkin suuria.

Tytöt jatkavat lukioon, pojat ammattikouluun

Keskustelu syrjäytymisestä on 2000-luvulla koskenut paljolti syrjäytymisen riskiä, ja eri aineistoin on pyritty määrittämään työelämän tai koulutuksen ulko­puolelle jääneiden nuorten joukkoa ja syrjäytymis­vaarassa olevaa väestönosaa (Aaltonen ym. 2015; ks. esim. Myrskylä 2012).

Syrjäytymis­vaarassa olevan väestön osan mittaaminen tai vertaileminen ajassa ei kuitenkaan ole kovin yksinkertaista, sillä määritelmät ovat monimutkaisia ja muutoksia tapahtuu sekä yhteis­kunnassa että sitä kuvaavissa aineistoissa ja käsitteissä.[2]

Syrjäytymisriskin vallitsevuutta on kuvattu viime aikoina erityisesti nuorten NEET-osuudella (Not in Employment, Education or Training), joka on noussut vuonna 2015 suomalais­nuorien (20 – 24-v.) osalta 15,1 prosenttiin. NEET-osuus seurailee työttömyys­astetta ja onkin talous­taantumassa kasvanut työttömyys­asteen tavoin aikaväleillä 2008 – 2009 ja 2012 – 2015. (Tilastokeskus, työvoima­tutkimus.)

NEET-aste ei sinänsä kerro syrjäytymisestä sellaisenaan, vaan kuvaa koulutuksen ja työelämän ulkopuolella olevia mukaan lukien välivuotta viettäviä, pääsy­kokeisiin valmistautuvia tai lapsiaan kotona hoitavia nuoria. NEET-status on kuitenkin – etenkin NEET-vuosien jatkuessa – yhteydessä psyykkisiin ja sosiaalisiin ongelmiin (Larja ym. 2016).

Yksi tärkeä nivelvaihe koulutukseen ja työelämään kiinnittymisessä on perus­koulun ja oppi­velvollisuuden päättyminen. Haku- ja opiskelija-aineistojen aikasarja­vertailu osoittaa, että koulutuksen ulko­puolelle jääneiden, peruskoulun 9. luokan päättäneiden nuorten osuus on kahdessa­kymmenessä vuodessa pienentynyt.

Toisen asteen koulutukseen osallistuminen heti perus­koulun jälkeen on parissa vuosi­kymmenessä kasvanut. Vuonna 2014 peruskoulun 9. luokan päättäneistä 94 prosenttia jatkoi heti opiskelua tutkintoon johtavassa koulutuksessa. Kaksi­kymmentä vuotta aikaisemmin vuonna 1994 näin teki 86 prosenttia. (Kuvio 4.)

Kuvio 4. Peruskoulun 9. luokan päättäneiden välitön sijoittuminen koulutukseen 1994 ja 2014

Kuvio 4. Peruskoulun 9. luokan päättäneiden välitön sijoittuminen koulutukseen 1994 ja 2014. Lähde: Tilastokeskus, koulutukseen hakeutuminen

Lähde: Tilastokeskus, koulutukseen hakeutuminen

Parissa vuosikymmenessä peruskoulun jälkeisestä koulutuksesta tippuminen on vähentynyt. Vuonna 1994 sekä tytöistä että pojista 8 prosenttia ei jatkanut heti 9. luokan jälkeen muuhun koulutukseen. Vuonna 2014 osuudet olivat pienentyneet neljään prosenttiin ja sukupuolten väliset erot ovat pysyneet tässä hyvin pieninä.

Koulutuksen ulkopuolelle jäävien osuuden pienenemiseen on vaikuttanut osaltaan vuonna 2013 voimaan tullut koulutustakuu, jonka perusteella jokaiselle peruskoulun päättäneelle taataan koulutuspaikka.

Korkea koulutukseen osallistumisaste pitää myös 15 – 19-vuotiaiden NEET-osuuden suhteellisen matalalla tasolla: vuonna 2015 vain viisi prosenttia 15 – 19-vuotiaista oli työelämän, koulutuksen tai harjoittelun ulkopuolella. (Tilastokeskus, työvoimatutkimus.)

Ulko­puolelle jäämisen vaara on siis suurempi myöhemmissä ikävaiheissa verrattuna peruskoulun päättäneisiin. Esimerkiksi vuonna 2015 uusista ylioppilaista 68 prosenttia ei välittömästi jatkanut tutkinto­tavoitteista opiskelua (Tilastokeskus, koulutukseen hakeutuminen).

Jo peruskoulussa oppimistulokset eroavat selvästi sukupuolen, alueen ja perheen sosio­ekonomisen taustan mukaan (Vettenjärvi ym. 2016). Rekisteri­aineistot osoittavat, että sosio­ekonomiset erot ja kotitausta vaikuttavat myös peruskoulun jälkeen kouluttautumiseen: vanhempien kouluttamattomuus, erityisesti äidin matala koulutustaso, kasvattaa lasten toden­näköisyyttä jäädä perus­asteen koulutuksen varaan. (Witting & Keski-Petäjä 2016.)

Kahdessakymmenessä vuodessa lukio­koulutuksen suosio on hieman hiipunut ja sitä vastoin ammatillinen koulutus on laajentunut huomattavasti. Vuonna 2014 lukioon jatkoi 52 prosenttia ja ammatilliseen koulutukseen 42 prosenttia 9. luokan päättäneistä. Kaksi­kymmentä vuotta aiemmin lukioon jatkaneiden osuus oli 55 prosenttia ja ammatillisen kouluun jatkaneiden osuus 31 prosenttia.

Tytöt jatkoivat lukioon useammin kuin pojat sekä vuonna 2014 että 1994 (kuvio 4). Vuonna 2014 tytöistä lukioon jatkoi 61 prosenttia ja pojista 43 prosenttia. Vuonna 1994 kaksi kolmas­osaa tytöistä (65 %) jatkoi lukioon, kun taas pojista tämän tien valitsi 45 prosenttia.

Vastaavasti ammatillinen koulutus oli useammin poikien kuin tyttöjen valinta perus­koulun jälkeen. Vuonna 2014 pojista yli puolet (51 %) jatkoi ammatilliseen koulutukseen, kun tytöistä näin teki kolmannes. Vuonna 1994 ammatilliseen koulutukseen jatkoi selvästi harvempi perus­koulun päättänyt, pojat kuitenkin useammin (42 %) kuin tytöt (20 %).

Naisten ja miesten välillä eroa koulutustasossa ja -aloissa

Väestön koulutustaso nousi voimakkaasti jo 1960- ja 1970-luvuilla korkea­koulu­laitoksen laajentuessa, mutta nousu myös jatkui seuraavina vuosikymmeninä. 1990-luvulla alkunsa saanut uusi korkea­koulu­sektori, ammattikorkeakoulut, toi nuorille lisää korkea­koulutus­vaihtoehtoja.

Koulutustaso on kohonnut sekä naisilla että miehillä. Vielä vuonna 1985 ilman perus­koulun jälkeistä tutkintoa oli 24 prosenttia 25 – 29-vuotiaista, mutta vuonna 2015 enää 16 prosenttia. Vuonna 2015 ilman tutkintoa oli enää 19 prosenttia 25 – 29-vuotiaista miehistä, kun vuonna 1987 heitä oli 26 prosenttia. (Kuvio 5.)

Kuvio 5. 25 – 29-vuotiaiden suoritetut tutkinnot 1985 ja 2015

Kuvio 5. 25–29-vuotiaiden suoritetut tutkinnot 1985 ja 2015. Lähde: Tilastokeskus, väestön tutkintorakenne

Lähde: Tilastokeskus, väestön tutkintorakenne

Noin neljännes 25 – 29-vuotiaiden suorittamista tutkinnoista oli korkea-asteen[3] tutkintoja ja kymmenes korkeakoulututkintoja vuonna 1985, kun vuonna 2015 jo lähes kolmannes 25 – 29-vuotiaista oli suorittanut korkeakoulututkinnon. Koulutustasoa on nostanut erityisesti naisten korkeakoulutus.

Vuosikymmenten kuluessa sukupuolten välinen ero koulutus­tasossa on kasvanut. Korkea­koulu­tutkinnon[4] suorittaneiden osuus miehillä ja naisilla oli vuonna 1985 yhtä suuri, alle 10 prosenttia. Vuonna 2015 naisista 39 prosentilla oli korkea­koulu­tutkinto ja miehistä vain 24 prosentilla.

Nuorten naisten suorittamien ylempien korkeakoulututkintojen osuus on lähes kolmin­kertaistunut kolmessa­kymmenessä vuodessa, miehillä kasvu on ollut verrattain pientä.

Se, että nuorten miesten korkea­koulutus on yleistynyt paljon hitaammin kuin naisten, selittää osaltaan nuorten miesten korkeaa työvoiman ja koulutuksen ulkopuolelle jäävien osuutta.

Kouluttautuessaan nuoret naiset ja miehet valitsevat usein eri alan. Koulutus­alojen sukupuolen mukainen segregaatio on säilynyt vuosi­kymmenien ajan suhteellisen merkittävänä. Vaikka naisten osuus on noussut joillakin perinteisesti mies­enemmistöisillä korkea­koulutus­aloilla, kuten yhteiskunta­tieteissä, lääke­tieteissä tai oikeustieteissä, kokonais­kuvan kannalta sillä on ollut hyvin pieni merkitys.

Naisenemmistöiset kasvatusalat ja sosiaali- ja terveysalat ovat säilyneet nais­enemmistöisinä, kun taas miehet ovat suorittaneet pääosan tekniikan alan tutkinnoista. Vuonna 1985 naisia oli yhdeksän kymmenestä 25 – 29-vuotiaasta sosiaali- ja terveys­alan tutkinnon suorittaneesta. Vuonna 2015 naisten osuus oli edelleen 87 prosenttia. 25 – 29-vuotiaiden kasvatus­alojen tutkinnoista naiset olivat suorittaneet 81 prosenttia vuonna 1985 ja jopa 84 prosenttia vuonna 2015. Saman ikäisten tekniikan alan tutkinnoista valtaosan oli suorittanut miehet (1985: 84 %, 2015: 85 %). (Kuvio 6.)

Kuvio 6. 25 – 29-vuotiaiden naisten ja miesten tutkinnot koulutusaloittain 1985 ja 2015

Kuvio 6. 25–29-vuotiaiden naisten ja miesten tutkinnot koulutusaloittain 1985 ja 2015. Lähde: Tilastokeskus, väestön tutkintorakenne

Lähde: Tilastokeskus, väestön tutkintorakenne

Työmarkkinoiden epävarmuus lisääntynyt

Nykyiset nuoret aikuiset siirtyvät monellakin tapaa hyvin erilaisille työ­markkinoille verrattuna 1980-luvun nuoriin. Työ­markkinat ovat yhtäältä moninaisemmat, toisaalta epä­varmemmat, ja vaadittu osaaminen on muuttunut.

Vaikka koulutus­taso onkin noussut merkittävästi, ilman tutkintoa olevien nuorten tulevaisuuden vaihtoehdot ovat nykyisin rajallisemmat kuin kolme­kymmentä vuotta sitten. Koulutus­tason noustessa matalan koulutuksen työpaikat ovat vähentyneet. Perusasteen koulutuksen työ­paikkoja oli vuonna 2010 yli 450 000 vähemmän kuin vuonna 1990 (Myrskylä 2012).

Työmarkkinoiden epävarmuus näkyy esimerkiksi vertailtaessa työllisten ja työttömien osuutta. Ripeän talousnousun aikana 1980-luvun lopulla työvoimasta oli jopa pulaa, ja nuorten aikuisten työllisyysasteet olivat nykyiseen verrattuna korkeita ja työttömyys­asteet matalia.

Vuonna 1989 nuorten 25 – 29-vuotiaiden työllisyysaste oli 85,3 prosenttia ja työttömyys­aste vain 2,4 prosenttia. 1990-luvun alun laman aikana nuorten työttömyys nousi yli 19 prosenttiin. Tämän jälkeen 25 – 29-vuotiaiden työttömyys­aste laski alimmilleen vuonna 2008, jolloin se oli 6,7 prosenttia. Vuonna 2015 työttömyys­aste tämän ikäisillä oli 11,3 prosenttia. (Kuvio 7.)

Kuvio 7. Nuorten työllisyys- ja työttömyysasteet sukupuolen mukaan 1989 – 2015

Kuvio 7. Nuorten työllisyys- ja työttömyysasteet sukupuolen mukaan 1989–2015. Lähde: Tilastokeskus, työvoimatutkimus

Lähde: Tilastokeskus, työvoimatutkimus

Työelämän epävarmuutta ovat lisänneet määräaikaiset työ­suhteet, jotka ovat yleistyneet naisilla. Vuonna 1984 määräaikaisissa työsuhteissa työskenteli 22 prosenttia 25 – 29-vuotiaista naisista. Vuonna 2014 osuus oli noussut 35,1 prosenttiin.

Miesten määräaikainen työ ei ole yleistynyt, päinvastoin. Vuonna 1984 määräaikaisessa työsuhteessa työskenteli vajaa neljännes (24,2 %) 25 – 29-vuotiaista miehistä, ja osuus oli laskenut vuonna 2014 19,4 prosenttiin.

Määräaikainen työ vaikuttaa esimerkiksi perheellistymiseen: määrä­aikaisten palkan­saajien todennäköisyys saada esikoinen lähi­tulevaisuudessa on pienempi kuin pysyvässä työ­suhteessa olevilla (Sutela 2012).

Nuoret naiset ja miehet toimivat työ­markkinoilla usein eri aloilla ja ammateissa sekä jokseenkin erilaisissa tehtävissä. Työelämässä alojen ja ammattien suku­puolen mukainen segregaatio mukailee koulutus­alojen segregaatiota, eikä tässä ole parissa vuosi­kymmenessä juurikaan tapahtunut muutosta.

Nuoriso­barometrissa nuorten naisten ja miesten vastaukset toive­ammateista noudattivat pitkälti suomalaisessa yhteis­kunnassa vallitsevaa ammattien eriytymistä suku­puolen mukaan, mikä ei anna vahvoja merkkejä segregaation lievenemisestä tulevaisuudessakaan (Teräsaho & Keski-Petäjä 2017).

Työnkuvat ja tehtävien vaativuus­taso ovat muuttuneet. Nuorten naisten osuus toimi­henkilöistä kasvoi nuoria miehiä nopeammin, kun vertaillaan vuosia 1995 ja 2014. Vuonna 2014 jopa 39 prosenttia 25 – 29-vuotiaista naisista työskenteli alempina toimi­henkilöinä. Nuorilla miehillä vastaava osuus oli 19 prosenttia.

Miehet työskentelivät naisia useammin työntekijä­ammateissa. Molempina tarkastelu­vuosina miehistä noin kolmannes toimi työntekijöinä, kun taas naisista työntekijä­ammateissa toimi 16 prosenttia vuonna 2014 ja 17 prosenttia vuonna 1995. (Tilastokeskus, työssäkäynti.)

Muutokset koulutustasossa ja sosio­ekonomisessa asemassa ovat johtaneet myös siihen, että nuorten naisten ja miesten palkkaerot ovat kaventuneet hieman 20 vuodessa. Kun 24 – 29-vuotiaiden naisten kokonais­ansiot olivat vuonna 1995 keskimäärin 15 prosenttia saman ikäisiä miehiä pienemmät, oli naisten ja miesten ero ansioissa kaventunut alle 9 prosenttiin vuonna 2015. Kaikkien nais- ja mies­palkan­saajien välinen palkka­ero on samassa ajassa kaventunut hitaammin, 21 prosentista 17 prosenttiin. (Tilasto­keskus, palkka­rakenne.)

Nuorten ja erityisesti nuorten miesten pieni­tuloisuus on viime vuosi­kymmeninä yleistynyt. Vuonna 1987 18 – 24-vuotiaiden pieni­tuloisuus­aste oli 16,0 prosenttia ja 25 – 34-vuotiaiden 6,0 prosenttia. Naisten ja miesten väliset erot olivat tällöin suhteellisen pieniä. Vuonna 2015 18 – 24-vuotiaiden pieni­tuloisuus­aste oli noussut 25,8 prosenttiin ja 25 – 34-vuotiaden 13,9 prosenttiin. Tällä aika­välillä pieni­tuloisuus­aste oli noussut erityisesti 25 – 34-vuotiailla miehillä, 6,5 prosentista 18,2 prosenttiin. (Tilasto­keskus, tulonjako­tilasto.)

Perheen perustaminen siirtyy

Vuosien 1985 ja 2015 välinen vertailu osoittaa selvän muutoksen nuorten aikuisten perheellistymisessä. Ensimmäinen avioliitto solmitaan entistä vanhemmalla iällä. Vuonna 1985 naisten keski­määräinen ikä ensimmäisen avioliiton solmimis­hetkellä oli 25,4 vuotta ja miesten 27,5 vuotta. Vuonna 2015 naiset solmivat ensimmäiset avioliitot keski­määrin vasta 31,2-vuotiaana ja miehet 33,4-vuotiaana. (Kuvio 8.)

Avioliiton suosio nuorten aikuisten keskuudessa on myös vähentynyt kolmessa­kymmenessä vuodessa. Vuonna 1985 lähes 19 700 alle 30-vuotiasta naista avioitui, ja kaikista avio­liitoista kolme neljäs­osaa oli alle 30-vuotiaiden naisten solmimia. Vuonna 2015 saman ikäisistä naisista avioitui enää vajaa 10 400 ja nämä liitot muodostivat ainoastaan 42 prosenttia kaikista samana vuonna solmituista avio­liitoista.

Avioitumisen lisäksi myös lasten­hankinta on myöhentynyt. Vuonna 1985 keski­määräinen äidiksi tuloikä oli 26,1 vuotta ja isäksi tuloikä 28,3 vuotta. Vuonna 2015 äidiksi tuloikä oli noussut 28,8 vuoteen ja isäksi tuloikä 31,0 vuoteen. (Kuvio 8.)

Kuvio 8. Ensimmäisen avioliiton solmineiden miesten ja naisten sekä ensi kertaa äidiksi ja isäksi tulleiden keski-ikä 1985 – 2015

Kuvio 8. Ensimmäisen avioliiton solmineiden miesten ja naisten sekä ensi kertaa äidiksi ja isäksi tulleiden keski-ikä 1985–2015. Lähteet: Tilastokeskus, syntyneet, siviilisäädyn muutokset

Lähde: Tilastokeskus, syntyneet, siviilisäädyn muutokset

Perheellistymisen myöhentyminen on osa yleis­eurooppalaista väestö­kehitystä, johon mm. työelämän epä­varmuuden, koulutus­polkujen pitenemisen ja kalliin asumisen on katsottu vaikuttavan.

Lisäksi nuorten solmimien avio­liittojen määrän laskiessa ensimmäiset lapset syntyvät nykyään useammin avoliittoon kuin avioliittoon. Vuonna 2015 esikoisista 57 prosenttia syntyi avioliiton ulko­puolella, kun vuonna 1985 avioliiton ulkopuolelle syntyneiden esikoisten osuus kaikista esikoisista oli 12 prosenttia.

Nuoruuden aika on pidentynyt

Tilastot osoittavat, että koulutuksen yleistyminen, myöhentynyt perheellistyminen ja työ­markkinoille pääsyn vaikeudet saattavat johtaa tilanteeseen, jossa nuoruus vuonna 2015 kestää ”pidempään” kuin esimerkiksi kolmekymmentä vuotta siten.

Toisaalta tätä nuoruutta eletään nykyisin vauraammin kaupunki­maisemmassa ja monikulttuurisemmassa Suomessa verrattuna 1980- ja 1990-lukuihin. Moni asia on paremmin, elintaso ja terveys ovat kohentuneet, nuorten kuolleisuus on laskenut ja koulutus tuonut lisää tulevaisuuden mahdollisuuksia.

Mahdollisuuksien myötä on tullut myös uudenlaista epä­varmuutta: vaikka nuoret jatkavat perus­koulun jälkeen nykyään useammin koulutukseen, kiinnittyminen työ­markkinoille voi olla entistä hankalampaa ja talouden käänteet vaikuttavat etenkin nuorten työmarkkina-asemaan.

Sukupuolten välillä on eroja hyvin­voinnissa ja osa eroista on kasvanut. Nuoret naiset kokevat miehiä useammin masennusta ja kohtaavat seksuaalista väkivaltaa. Naisten työelämä on osittain eriytynyt miesten työelämästä. Nuoret naiset ja miehet opiskelevat eri aloilla ja työ­elämässäkin ammatit ovat usein eriytyneet. Naisille myös määrä­aikaiset työ­suhteet ovat yleisempiä kuin miehille.

Tilastot osoittavat hyvin­voinnin polarisoituneen: osalla menee loistavasti, osa voi huonommin ja jää, tai on vaarassa jäädä, ulko­puolelle. Alueelliset erot ovat paikoitellen suuria ja perhe­taustalla on merkitystä.

Eriarvoistuminen näkyy erityisesti miehillä: Yhtäältä palkat ja työllisyys ovat naisten palkkoja ja työllisyyttä korkeammalla tasolla. Toisaalta miesten koulutus­taso on jäänyt jälkeen naisten koulutus­tasosta, koulutuksen ja työn ulkopuolelle jääminen ja pienituloisuus ovat nuorille miehille tyypillisempää kuin nuorille naisille, ja nuorten miesten itsemurhat ja tapaturmakuolemat ovat edelleen valitettavan yleisiä.

 

Kirjoittaja on yliaktuaari Tilastokeskuksen väestö- ja elinolotilastot -yksikössä.

 

Lähteet:

Aaltonen, Sanna & Berg, Päivi & Ikäheimo, Salla 2015. Nuoret luukulla. Kolme näkökulmaa syrjäytymiseen ja nuorten asemaan palvelujärjestelmässä. Helsinki: Nuorisotutkimusverkosto.

Karvonen, Sakari 2011. Nuorten terveys. Teoksessa: Marjut Pietiläinen (toim.) Nuori tasa-arvo. Sukupuolten tasa-arvo. Helsinki: Tilastokeskus.

Kinnunen, Jaana M. & Pere, Lase & Lindfors, Pirjo & Ollila,Hanna & Rimpelä, Arja 2015. Nuorten terveystapatutkimus 2015. Sosiaali- ja terveysministeriön raportteja ja muistioita 2015:31.

Luopa, Pauliina & Kivimäki, Hanne & Matikka Anni & Vilkki Suvi & Jokela, Jukka & Laukkarinen Essi & Paananen Reija 2014. Nuorten hyvinvointi Suomessa 2000 – 2013  –  Kouluterveyskyselyn tulokset. Helsinki: THL. 692.

Larja, Liisa & Törmäkangas, Liisa & Merikukka, Marko & Ristikari, Tiina & Gissler, Mika & Paananen, Reija 2016. NEET-indikaattori kuvaa nuorten syrjäytymistä. Tieto&trendit – talous- ja hyvinvointikatsaus 2/2016.

Myrskylä, Pekka 2012. Hukassa  –  keitä ovat syrjäytyneet nuoret. EVA Analyysi nro 19. Helsinki: Elinkeinoelämän valtuuskunta. http://www.eva.fi/wp-content/uploads/2012/02/Syrjaytyminen.pdf.

Pietiläinen, Marjut & Nikander, Timo 2013. Alussa asutaan yksin tai kaksin – lopussa uudestaan yksin. Hyvinvointikatsaus 4/2013.

Remes, Hanna 2014. Lasten ja nuorten kuolleisuuserot Suomessa. Hyvinvointikatsaus 1/2014.

Sutela, Hanna 2013. Määräaikainen työ ja perheel­listyminen Suomessa 1984−2008. Tutkimuksia 259. Helsinki: Tilastokeskus.

Teräsaho, Mia & Keski-Petäjä, Miina 2017. Nuorten toiveammatit sukupuolen mukaan eriytyneitä. Teoksessa: Sami Myllyniemi (toim.) Katse tulevaisuudessa. Nuorisobarometri 2016. Helsinki: Opetus- ja kulttuuriministeriö & Nuorisotutkimusverkosto & Nuorisoasian neuvottelukunta.

Vettenranta, Jouni & Välijärvi, Jouni & Ahonen, Arto & Hautamäki, Jarkko & Hiltunen, Jenna & Leino, Kaisa & Lähteinen, Suvi & Nieminen, Kari & Niininen, Virva & Puhakka, Eija & Rautapuro, Juhani & Vainikainen, Mari Pauliina 2016. PISA 15. Ensituloksia. Huipulla pudotuksesta huolimatta. Opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisuja 2016:41.

Witting, Mika & Keski-Petäjä, Miina 2016. Vanhempien koulutus vaikuttaa lasten valintoihin. Tieto&trendit – talous- ja hyvinvointikatsaus 2/2016.

Tilastolähteet:

European Child Safety Alliance 2012. The Child Safety Country Profile 2012, Finland.Kansaeläkelaitos (Kela) 2015. Tilasto sairaanhoitokorvauksista.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (THL):

SOTKAnet.

Kouluterveyskysely

Lastensuojelu

Tilastokeskus:

Koulutukseen hakeutuminen

Kuolleet

Kuolemansyyt

Palkkarakenne

Perheet

Siviilisäädyn muutokset

Syntyneet

Tulonjakotilasto

Työssäkäynti

Työvoimatutkimus

Väestön tutkintorakenne

Väestörakenne



[1] Tasa-arvolla tarkoitetaan tässä sukupuolten välistä tasa-arvoa. Koska tässä artikkelissa käytetyt survey- ja rekisteripohjaiset tilastoaineistot sisältävät vain dikotomisen luokittelun naisiin ja miehiin, muunsukupuolisia ei ole mahdollista sisällyttää tarkasteluun.

[2] Kansainvälisen muuttoliikkeen kasvaessa rekistereihin perustuvissa henkilötilastoissa voi olla ylipeittoa henkilöistä, jotka eivät todellisuudessa ole maassa tilastointiajankohtana. Ylipeittoon kuuluvia henkilöitä voi olla vaikea erottaa sellaisista maassa asuvista henkilöistä, joilla ei ole rekistereissä elonmerkkejä (koulutuksen ja työvoiman ulkopuolella olevat). Etenkin nuoria aikuisia tarkasteltaessa ylipeiton vaikutus on tärkeä huomioida, sillä ylipeittoa aiheutuu erityisesti maasta muuttaneista nuorista aikuisista, joilta muuttoilmoitus on jäänyt tekemättä.

[3] Korkea-asteen tutkintoihin lukeutuu alimman korkea-asteen tutkinnot (ns. opintoasteen tutkinnot), alemmat ja ylemmät korkekoulutusasteen tutkinnot sekä tutkijakoulutus. Alimmista korkea-asteen tutkinnoista päätettiin luopua 1990-luvun ammattikorkeakoulu-uudistuksen yhteydessä.

[4] Alempi tai ylempi korkeakoulututkinto, tutkijakoulutus

 


Sivun alkuun >>

Kommentit (0 kommenttia)