Pitkät työajat hankaloittavat perheen ja työn yhteensovittamista | Tieto & Trendit
Tieto & Trendit
Teema Tieto&trendit 4/2015 30.10.2015 Hanna Sutela

Pitkät työajat hankaloittavat perheen ja työn yhteensovittamista

U. Östlund

Kuvitus U. Östlund

Suomalaisista palkan­saajista ja itsensä­työllistäjistä suurimmalla osalla on puoliso. Noin joka toisen kotitaloudessa asuu lapsia. Osa elää yksin, mutta myös heillä voi olla hoiva­vastuita kotitalouden ulkopuolisista aikuisista tai lapsista; toisilla näitä hoivavastuita on niin omassa kotitaloudessa kuin sen ulkopuolellakin. Työn ja perheen yhteen­sovittaminen tulee tutuksi varsin monelle työssäkäyvälle ainakin jossain muodossa ja jossain vaiheessa työuraa.

Intensiivisintä pikkulapsi­perhevaihetta eletään usein samaan aikaan, kun työ­markkinoilla vakiinnutetaan jalansijaa. Mahdollisuudet panostaa työhön paranevat monilla keski-iässä ruuhkavuosien helpottaessa, kun perheen piltit ovat kasvaneet isoiksi. Kulman takana voi kuitenkin odottaa jo iltaruuhkan aika, kun iäkkäät sukulaiset alkavat tarvita tukea arkeensa ja omien lasten perheellistyminen tuo kuvioon iso­vanhemmuuden. Työn ja perheen yhteen­sovittamisen haasteet vaihtelevat työuran aikana suurestikin.

Tarkastelen tässä artikkelissa työn ja perheen yhteen­sovittamista Tilasto­keskuksen työolotutkimusten aineistolla (Sutela & Lehto 2014) lähinnä työssä­käyvien palkansaajavanhempien näkökulmasta (ks. Aineistot tekstin lopussa). Soveltuvin osin käsittelen myös yksin yrittäjinä tai yrittäjämäisesti työskentelevien tilannetta Itsensä­työllistäjät 2013 -tutkimuksen tulosten valossa (Pärnänen & Sutela 2014).

Kotitalouden ulkopuoliset huolenpito­vastuut jäävät tämän artikkelin rajauksen ulkopuolelle; niitä on käsitelty aiemmin työolo­tutkimuksen tulosten yhteydessä (Sutela & Lehto 2014).

Perherakenteet muuttuneet – lapsia silti noin puolella työssäkäyvistä

Valtaosalla palkansaajia on joko puoliso tai lapsia tai molemmat. Tässä suhteessa tilanne ei ole juurikaan muuttunut viimeisen parin vuosi­kymmenen aikana. Perhe­tyyppien yleisyydessä on sen sijaan tapahtunut muutoksia palkansaaja­kunnan ikääntymisen myötä: lapsettomassa parisuhteessa elävien osuus on kasvanut, kun yhä useampi palkan­saaja asuu puolison kanssa lasten muutettua jo pois kotoa. (Sutela & Lehto 2014.)

Vuonna 2013 noin kaksi viidestä palkan­saajasta (naiset 41 %, miehet 37 %) asui puolison kanssa ilman lapsia. Jotakuinkin yhtä monella oli samassa kotitaloudessa pysyvästi asuvia (omia tai puolison) lapsia, kolmella prosentilla lapsia asui koti­taloudessa osan aikaa (jaettu huoltajuus) ja noin prosentilla oli sekä pysyvästi että osan aikaa kotona asuvia lapsia.

Kaiken kaikkiaan vajaa kolmannes nais­palkan­saajista (31 %) asui kahden aikuisen lapsi­perheessä kuuden prosentin ollessa yksinhuoltajia tai ilman uutta kumppania asuvia etä­vanhempia. Miehillä vastaavat osuudet olivat 39 ja kolme prosenttia. Itsensä­työllistäjien perhe­rakenne on hyvin saman­lainen kuin palkansaajilla (Pärnänen & Sutela 2014).

Parisuhteessa elävien palkan­saajien ja itsensä­työllistäjien puolisoista noin neljä viidesosaa käy työssä (Pärnänen & Sutela 2014, 21). Yleisen työllisyys­tilanteen heikkenemisestä huolimatta palkansaajien puolisot olivat vuonna 2013 työssä­käyviä useammin kuin esimerkiksi 2000-luvun alussa. Tähän vaikuttaa osaltaan työurien pidentyminen: palkan­saajat ovat ikääntyneet, mutta myös yhä useamman palkan­saajan ikääntynyt puoliso jatkaa työssä.

Työmarkkina-asemien on todettu kasautuvan samoihin pariskuntiin. Tämä koskee työttömyyden kasautumista (esim. Virmasalo 2002), mutta myös epä­tyypillisiä työ­suhteita (Sutela 2013).

Työmarkkina-asemien kasautuminen koskee myös yrittäjyyttä. Itsensä­työllistäjien työllinen puoliso toimii yrittäjänä tai free­lancerina yli kaksi kertaa niin usein kuin palkan­saajien työllinen puoliso. Työttömien sekä eläköityneiden/pitkä­aikaisesti sairaiden puolisoiden osuus on samaa luokkaa niin palkansaajilla kuin itsensä­työllistäjilläkin. (Pärnänen & Sutela 2014, 21.)

Palkansaajapariskuntien kokonais­työpanos on suurimmillaan 35 – 54-vuotiaiden ikä­ryhmissä sekä perheissä, joissa on koulu­ikäisiä lapsia. Suurimmassa osassa palkansaaja­perheitä, joissa on alle 3-vuotiaita lapsia, isä käy kokoaika­työssä, mutta äiti ei: hän on joko perhe­vapaalla, osa-aikatyössä, työtön, opiskelee tai on muuten työ­voiman ulko­puolella.

Ikääntyneiden työ­panoksen lisääntyminen ilmenee siten, että yli 55-vuotiaiden palkan­saajien perheissä joko molemmat tai toinen puolisoista kävi vuonna 2013 kokoaika­työssä aiempaa useammin.

Palkansaajavanhempien työajat pidemmät kuin lapsettomien

Perhevapaalta palaavat palkansaaja­äidit jatkavat Suomessa yleensä kokoaika­työssä, vaikka osa-aikatyö perheen ja työn yhdistämisen keinona on 2000-luvulla yleistynyt. Vuoden 2013 työvoimatutkimuksen mukaan palkansaaja­naisista 19 prosenttia ja miehistä 9 prosenttia teki osa-aikatyötä. Osa-aikatyö on yleisintä yhtäältä nuorten perheettömien ja toisaalta vanhimpien, osa-aikaeläkkeeseen oikeutettujen palkan­saajien parissa.

Työolotutkimuksen 2013 mukaan kahden aikuisen lapsi­perheissä asuvista naisista 14 prosenttia ja miehistä 3 prosenttia teki osa-aikatyötä. Osa-aikatyötä tekevien äitien osuus vaihtelee kuitenkin lasten iän mukaan ollen 18 prosenttia alle koulu­ikäisten äideillä, 13 prosenttia alakoulu­ikäisten 7 – 11-vuotiaiden lasten äideillä ja alle 10 prosenttia vähintään 12-vuotiaiden äideillä. Koko­aikainen työssä­käynti onkin kaikkein yleisintä naisille, joilla on koulu­ikäisiä lapsia.

Kuviossa 1 on esitetty, kuinka nais­palkansaajien työ­viikon pituus vaihtelee perhe­vaiheen mukaan. Koulu­ikäisten lasten puoliso­äidit tekevät naisista yleisimmin yli 40 tunnin työ­viikkoa, ja alle koulu­ikäisten puoliso­äidit sekä nuoret lapsettomat naiset – jotka usein ovat vielä opiskelijoita – muita yleisemmin lyhyttä, alle 35 tunnin työ­viikkoa.

Kuvio 1. Naispalkansaajien säännöllisen työajan pituus luokiteltuna ja keskiarvona perhevaiheen mukaan

Kuvio 1. Naispalkansaajien säännöllisen työajan pituus luokiteltuna ja keskiarvona perhevaiheen mukaan

Lähde: Tilastokeskus, Työolotutkimus 2013

Miesten parissa lyhyen työ­viikon tekeminen on yleisintä alle 40-vuotiailla, usein vielä opiskelevilla lapsettomilla miehillä. Pitkät työviikot taas ovat yleisimpiä alle koulu­ikäisten ja alakoulu­ikäisten lasten pari­suhteessa asuvilla isillä. (Kuvio 2.) Kaiken kaikkiaan keski­määräinen viikko­työaika venyy äideillä (36,3 tuntia) ja isillä (39,4 tuntia) pidemmäksi kuin lapsettomilla naisilla (35,5 tuntia) ja lapsettomilla miehillä (38,0).

Kuvio 2. Miespalkansaajien säännöllisen työajan pituus luokiteltuna ja keskiarvona perhevaiheen mukaan

Kuvio 2. Miespalkansaajien säännöllisen työajan pituus luokiteltuna ja keskiarvona perhevaiheen mukaan

Lähde: Tilastokeskus, Työolotutkimus 2013

Perhetilanne ei vaikuta itsensätyöllistäjien työaikaan

Itsensätyöllistäjien työviikon pituus on selvästi polarisoituneempi kuin palkan­saajilla. Sekä lyhyet että pitkät työviikot ovat heillä yleisempiä kuin palkan­saajilla. Toisaalta työ­viikon pituus ei vaihtele yhtä selvästi perhe­tilanteen mukaan kuin palkan­saajilla. Naisista reilu kolmannes tekee alle 35 tunnin viikkoa perhe­tilanteesta riippumatta – ainoana poikkeuksena ovat teini-ikäisten puoliso­äidit, joilla osuus on alhaisempi (kuvio 3).

Kuvio 3. Itsensä työllistävien naisten säännöllisen työajan pituus luokiteltuna ja keskiarvona perhevaiheen mukaan

Kuvio 3. Itsensä työllistävien naisten säännöllisen työajan pituus luokiteltuna ja keskiarvona perhevaiheen mukaan

Lähde: Tilastokeskus, Itsensätyöllistäjät 2013

Vähintään 40 prosenttia miehistä tekee yli 40 tunnin työ­viikkoa perhe­tilanteesta riippumatta; lyhyet työ­viikot ovat tosin suhteellisen yleisiä lapsettomilla miehillä (kuvio 4).

Kuvio 4. Itsensä työllistävien miesten säännöllisen työajan pituus luokiteltuna ja keskiarvona perhevaiheen mukaan

Kuvio 4. Itsensä työllistävien miesten säännöllisen työajan pituus luokiteltuna ja keskiarvona perhevaiheen mukaan

Lähde: Tilastokeskus, Itsensätyöllistäjät 2013

Myös itsensä­työllistäjillä isien (42,6) keski­määräinen viikko­työaika on pidempi kuin lapsettomien miesten (39,7). Äitien keski­määräinen säännöllinen työ­aika ei kuitenkaan eroa lapsettomien naisten työajasta (36,2).

Teinien äideillä ja alakoululaisten isillä eniten ylitöitä

Ylitöiden tekeminen on hieman vähentynyt vuodesta 2008 lähtien talouden taantuman myötä. Äidit tekevät ylipäänsä yleisemmin yli­töitä kuin lapsettomat naiset (kuvio 5). Naisilla viikoittainen yli­työn teko – yhteen­laskettuna korvatut ylityöt ja ilman korvausta tehtävä, sovitun työajan ylittävä työ – on yleisintä koulu­ikäisten lasten puoliso­äideillä, joista lähes joka kolmas teki yli­töitä vuonna 2013.

Korkeasti koulutetut ja ylemmät toimi­henkilöt tekevät yleisemmin yli­töitä kuin matalammin koulutetut ja muut sosio­ekonomiset ryhmät.

Kuvio 5. Naispalkansaajien ylityön tekeminen perhevaiheen mukaan

Kuvio 5. Naispalkansaajien ylityön tekeminen perhevaiheen mukaan

Lähde: Tilastokeskus, Työolotutkimus 2013

Miesten joukossa koulu­ikäisten puoliso­isät, erityisesti alakoulu­ikäisten isät, tekivät muita yleisemmin ylitöitä vuonna 2013. Muiden ryhmien välillä eroa ei juurikaan ole. (Kuvio 6.)

Kuvio 6. Miespalkansaajien ylityön tekeminen perhevaiheen mukaan

Kuvio 6. Miespalkansaajien ylityön tekeminen perhevaiheen mukaan

Lähde: Tilastokeskus, Työolotutkimus 2013

Pitkä työpäivä vie voimat

Palkansaajista kokemus siitä, ettei jaksa tehdä työ­päivän jälkeen asioita joista nauttii, on yleisempi naisille (44 %) kuin miehille (33 %). Itsensä­työllistäjien parissa suku­puolten välillä ei ole juurikaan eroa tässä suhteessa (naiset 40 %, miehet 42 %). (Kuvio 7.)

Kuvio 7. ”Olen töiden jälkeen usein niin väsynyt, etten jaksa tehdä asioita, joista nautin”. Palkansaajat ja itsensätyöllistäjät

Kuvio 7. "Olen töiden jälkeen usein niin väsynyt, etten jaksa tehdä asioita, joista nautin." Palkansaajat ja itsensätyöllistäjät.

Lähteet: Tilastokeskus, Työolotutkimus 2013 ja Itsensätyöllistäjät 2013

Tällainen väsymys on selkeässä yhteydessä työ­viikon keski­määräiseen pituuteen. Itsensätyöllistäjien keski­määrin pitkät työ­ajat selittävätkin suuren osan palkan­saajien ja itsensätyöllistäjien välisistä eroista. Yli 40 tunnin työ­viikkoa tekevistä palkansaaja­naisista 59 prosenttia ja itsensä työllistävistä naisista 54 prosenttia kokee olevansa työn jälkeen liian väsynyt tekemään itselleen mieluisia asioita.

Lyhyttä työviikkoa tekevillä palkansaaja­naisilla väsymisen tunne (43 %) on kuitenkin yleisempi kuin lyhyttä työviikkoa tekevillä itsensä­työllistäjä­naisilla (30 %). Keski­pitkää viikkoa tekevillä naisilla palkansaajien (43 %) ja itsensä­työllistäjien (40 %) luvut ovat samaa tasoa.

Pitkää työviikkoa tekevistä miehistä noin puolet (palkan­saajat 46 %, itsensä­työllistäjistä 50 %) koki väsymystä vuonna 2013. Korkeintaan 40 tunnin työ­viikossa pysyvillä palkansaaja­miehillä osuus oli 31 prosenttia ja itsensä­työllistäjillä 36 prosenttia.

Yhteys ammattiasemaan ja lasten ikään ei ole tässä suhteessa yhtä voimakas kuin yhteys työviikon pituuteen. Etenkin naisilla erot ovat hyvin pieniä. Palkan­saajina toimivat yksinhuoltajaäidit erottuvat ryhmänä, jossa uupumisen tunne on yleisin. Miesten joukossa itsensä työllistävät isät ja lapsettomat miehet kokevat yleisemmin työ­päivän jälkeistä uupumusta kuin palkansaajat.

Itsensä työllistävät yksin­huoltajat/etäisät poikkeavat selvästi muista siinä, että tunne on heillä erittäin yleinen (57 %) – tosin ryhmässä on ainoastaan 30 havaintoa, joten tulos on suuntaa antava.

Työpaikan suhtautumisella miesten perhevapaisiin merkitystä

Lähes kaikki palkansaaja­naiset, joilla on alle 18-vuotiaita lapsia, ovat olleet pois työ­elämästä lastenhoidon vuoksi. Naiset ovat olleet kotona keski­määrin noin puolitoista vuotta lasta kohden.

Myös perhevapaita pitäneiden isien osuus on lisääntynyt: Vuonna 1997 kaikista miespalkansaajista, joiden taloudessa asui alle 18-vuotiaita lapsia, 43 prosenttia oli pitänyt perhevapaata. Vuonna 2008 osuus oli jo 70 prosenttia ja se on edelleen kasvanut 75 prosenttiin vuonna 2013.

Vuoden 2013 työolo­tutkimuksen mukaan kaikista alle 18-vuotiaiden isistä vähintään 70 prosenttia oli ollut perhe­vapaalla riippumatta sosio­ekonomisesta ryhmästä tai työnantajasektorista. Tosin vain noin joka kymmenes yhden lapsen vuoksi perhe­vapaalla olleista palkansaajaisistä oli ollut vapaalla kauemmin kuin puoli vuotta. (Ks. lähemmin Sutela & Lehto 2014, 163 – 164.)

Vuoden 2013 työolotutkimuksessa kysyttiin alle 10-vuotiaiden lasten vanhemmilta, miten heidän työpaikallaan suhtaudutaan äitien ja isien erilaisiin poissa­oloihin lasten­hoidon vuoksi. Reilu viidennes (21 %) alle 10-vuotiaiden lasten isistä sanoi, että heidän työ­paikallaan miesten oli erittäin helppoa jäädä pitkälle perhe­vapaalle, ja 46 prosentin mielestä se oli melko helppoa (pl. ”ei sovi” -vastaukset).

Noin joka kolmas (33 %) oli kuitenkin sitä mieltä, että perhe­vapaalle jääminen on miehille melko tai erittäin vaikeaa. Miesten perhe­vapaita pidettiin helpompina julkisen sektorin työpaikoilla kuin yksityis­sektorilla. Yli 30 hengen työ­paikoilla miesten perhe­vapaalle jääminen oli helpompaa kuin pienillä työ­paikoilla.

Työpaikan suhtautumisella miesten perhe­vapaisiin on selvästi merkitystä. Kaikista alle 10-vuotiaiden lasten isistä 80 prosenttia oli ollut perhe­vapaalla. Osuus oli 89 prosenttia niillä miehillä, joiden mukaan työ­paikan miesten oli erittäin helppo jäädä pitkälle perhe­vapaalle, mutta vain 65 prosenttia niillä isillä, jotka kokivat pitkälle perhe­vapaalle jäämisen työ­paikallaan erittäin vaikeaksi.

Alle 10-vuotiaiden lasten äideistä suurin osa (78 %, pl. ”ei sovi”-vastaukset) piti äidin pitkälle perhevapaalle jäämistä työ­paikallaan erittäin helppona, kun reilu viidennes (21 %) piti sitä erittäin tai melko vaikeana. Myös äitien työ­paikoista julkisen sektorin työ­paikat ja yli­opisto näyttäytyivät tässä suhteessa hieman myönteisempinä kuin yksityis­sektorin työpaikat.

Alle viiden hengen työpaikoilla työskenteleville äideille perhe­vapaalle jääminen ei ole aivan yhtä helppoa kuin isommilla työpaikoilla työskenteleville. Tällä ei toisaalta ole juuri vaikutusta siihen, pitävätkö äidit perhevapaita vai eivät: lähes kaikki alle 10-vuotiaiden lasten äidit olivat olleet perhe­vapaalla riippumatta siitä, miten helppoa tai vaikeaa se heidän työ­paikkansa kannalta oli.

Isä jää sairasta lasta hoitamaan, jos se työpaikalle sopii

Tilapäinen hoitovapaa mahdollistaa sen, että alle 10-vuotiaan lapsen vanhempi voi jäädä kotiin neljäksi päiväksi lapsen äkillisesti sairastuessa. Vapaa on tarkoitettu lapsen hoidon järjestämiseen ja se koskee myös etä­vanhempia, jotka eivät asu lapsensa kanssa samassa taloudessa.

Vuoden 2013 työolo­tutkimukseen osallistuneista alle 10-vuotiaiden äideistä 67 prosenttia ja isistä 52 prosenttia oli ollut pois töistä sairasta lastaan hoitamassa edellisten 12 kuukauden aikana. Näille äideille poissaolo­päiviä oli kertynyt vuodessa keski­määrin noin kuusi ja isille viisi. Sukupuolten ero kapenee, jos tarkastellaan vain sellaisia paris­kuntia, joissa molemmat vanhemmat käyvät kokoaika­työssä: äideistä 71 prosenttia ja isistä 60 prosenttia oli ollut sairaan lapsen vuoksi pois töistä.

Vuoden 2013 työolo­tutkimuksessa kysyttiin alle 10-vuotiaiden lasten vanhemmilta, miten sairaan lapsen hoito on heidän perheessään pää­asiassa järjestetty. Yleisin vaihto­ehto (43 %) oli pyrkimys jakaa hoito tasa­puolisesti vanhempien kesken. Lähes yhtä monessa (38 %) perheessä äiti hoiti lasta useimmiten.

Noin joka kymmenes (9 %) kertoi pää­asiassa isän hoitavan ja lähes joka kymmenennellä (9 %) hoito oli järjestetty muulla tavoin. Hoito jaettiin tasan yleisimmin perheissä, joissa molemmat vanhemmat olivat kokoaika­työssä, sekä perheissä, joissa ainoastaan äiti teki kokoaikatyötä ja isä oli joko osa-aikatyössä, työtön tai työelämän ulkopuolella. (Kuvio 8.)

Kuvio 8. ”Miten pääasiassa järjestätte sairaan lapsen hoidon?”, alle 10-vuotiaiden lasten palkansaajavanhemmat

Kuvio 8. "Miten pääasiassa järjestätte sairaan lapsen hoidon?", alle 10-vuotiaiden lasten palkansaajavanhemmat

Lähde: Tilastokeskus, Työolotutkimus 2013

Korkeakoulututkinnon suorittaneet äidit (50 %) vastasivat muita äitejä (37 %) yleisemmin, että heillä sairaan lapsen hoito pyritään järjestämään tasa­puolisesti puolisoiden kesken. Tässä ryhmässä vastaavasti se, että äiti jäisi useimmiten kotiin, oli harvinaisempaa (28 %) kuin muilla äideillä (37 %).

Työpaikan suhtautumisella on merkitystä tilapäisen hoito­vapaan pitoon. Tämä käy ilmi, kun tarkastellaan palkansaaja­miehiä, joilla on alle 10-vuotiaita lapsia ja kokoaika­työssä oleva vaimo. Jos miesten tilapäiselle hoito­vapaalle jääminen on työ­paikalla erittäin tai melko helppoa, yli puolet (55 %) isistä kertoi jakavansa sairaan lapsen hoidon jota­kuinkin tasan lapsen äidin kanssa; jos poisjäänti koettiin melko tai erittäin vaikeaksi, harvemman kuin joka kolmannen (30 %) isän perheessä hoito jaettiin tasan.

Pois­jäännin erittäin helpoksi kokevista miehistä 17 prosenttia oli päävastuussa sairaan lapsen hoidosta, kun muilla isillä osuus oli alle 10 prosenttia. Pois­jäännin erittäin helpoksi kokevien miesten perheissä ainoastaan 17 prosentissa tapauksia äiti yleensä hoiti sairaan lapsen, kun pois­jääntinsä melko tai erittäin vaikeaksi kokevista miehistä noin puolet (48 %) kertoi äidin jäävän yleensä kotiin lapsen sairastuessa.

Edellä todettiin, että äidit olivat pitäneet perhe­vapaata riippumatta siitä, miten helpoksi tai vaikeaksi he kokivat perhe­vapaalle jäämisen työ­paikallaan. Työ­paikan asenteilla ja käytännöillä on kuitenkin merkitystä tilapäisen hoito­vapaan pitämiseen myös naisilla. Jos naisten on töissä helppo jäädä hoitamaan sairasta lasta, äiti jää yleensä hoitamaan lasta (31 %) tai hoito jaetaan vanhempien kesken tasan (50 %) useammin kuin silloin, kun äidin pois­jääntiin ei suhtauduta myötämielisesti (äiti hoitaa 20 %; hoito jaetaan tasan 40 % ).

Kun äidin on vaikea jäädä töistä pois lapsen sairastaessa, isä onkin pää­asiallinen hoitaja yleisemmin (22 %) kuin silloin, kun äidin on helppo jäädä työ­paikalta kotiin (7 %).

Tunne kotiasioiden laiminlyönnistä liittyy pitkiin työaikoihin ja lasten ikään

Reilu viidennes palkansaaja­naisista (22 %) ja noin joka neljäs mies (24 %) kokee laimin­lyövänsä kotiasioitaan työn vuoksi. Taso on pysynyt jotakuinkin samana vuodesta 1990 lähtien. Tosin 1990-luvun lamaa seuranneena nousu­kautena, vuonna 1997, miehistä peräti 28 prosenttia koki laiminlyövänsä kotiasioita; tuohon aikaan tehtiinkin paljon yli­töitä.

Palkansaajien laiminlyönnin tunteet ovat kuitenkin pientä verrattuna itsensä­työllistäjiin, joiden parissa miehistä lähes puolet (46 %) ja naisistakin 42 prosenttia koki laimin­lyövänsä kotiasioita ansiotyön vuoksi vuonna 2013. Erot ilmenevät hyvin kuviossa 9.

Kuvio 9. Tuntee laiminlyövänsä kotiasioita ansiotyön vuoksi. Palkansaajat ja itsensätyöllistäjät

Kuvio 9. Tuntee laiminlyövänsä kotiasioita ansiotyön vuoksi. Palkansaajat ja itsensätyöllistäjät

Läheet: Tilastokeskus, Työolotutkimus 2013 ja Itsensätyöllistäjät 2013

Palkansaajanaisilla laiminlyönnin tunteet ovat yleisimpiä alle koulu­ikäisten lasten äideille ja yksinhuoltajille. Itsensä työllistävistä naisista teini-ikäisten äidit kokevat eniten syyllisyyttä kotiasioiden laiminlyönnistä.

Miesten osalta ilmenee mielen­kiintoinen ero: Palkan­saajilla tunne koti­asioiden laimin­lyönnistä vähenee nuorimman lapsen kasvaessa. Etä­vanhemmat, yksin­huoltajat ja lapsettomat miehet kokevat sitä harvemmin kuin puoliso­isät. Itsensä työllistävistä isistä yli puolet – nuorimman lapsen iästä tai puolison olemassa olosta riippumatta – kokee syyllisyyttä koti­asioiden laimin­lyönnistä. (Kuvio 9.)

Tunne kotiasioiden laimin­lyönnistä työn vuoksi yhdistyy selvästi pitkiin työ­aikoihin, ja yrittäjät tekevätkin usein pitkää työ­viikkoa. Kuitenkin myös alle 35 tuntia viikossa työskentelevät itsensätyöllistäjät kokevat laimin­lyövänsä koti­asioita useammin (naiset 29 %, miehet 34 %) kuin lyhyttä työviikkoa tekevät palkan­saajat (naiset 20 %, miehet 19 %).

Sama ilmenee toisessa ääripäässä: yli 40 tuntia työskentelevät palkan­saajat eivät tunne laimin­lyövänsä koti­asioita yhtä usein (naiset 37 %, miehet 27 %) kuin yhtä pitkää viikkoa painavat itsensä­työllistäjät (naiset 54 %, miehet 51 %). Pitkien työ­aikojen lisäksi yrittäjyyteen liittynee siis myös muita sellaisia työn ja perheen yhteen­sovittamista hankaloittavia paineita, joita palkan­saajilla ei vastaavassa määrin ole.

Esimerkiksi työn ja vapaa-ajan rajojen häilyvyys on itsensä­työllistäjille huomattavasti yleisempää kuin palkansaajille; tunne liittyy selvästi pitkiin työ­aikoihin. Kuviossa 10 huomio kiinnittyy tosin siihen, että itsensä­työllistäjillä rajat ovat varsin häilyvät myös silloin, kun työ­viikon pituus on lyhyt tai keskitasoa.

Kuvio 10. ”Työn ja vapaa-ajan raja on kohdallani häilyvä”. Pitää täysin tai jokseenkin paikkansa. Palkansaajat ja itsensätyöllistäjät

Kuvio 10. "Työn ja vapaa-ajan raja on kohdallani häilyvä." Pitää täysin tai jokseenkin paikkansa. Palkansaajat ja itsensätyöllistäjät

Läheet: Tilastokeskus, Työolotutkimus 2013 ja Itsensätyöllistäjät 2013

Perheestä voimaa työhön

Perheen ja työn yhteen­sovittaminen ei ole pelkästään rasite, vaan se voi olla myös rikkaus. Vanhemmat myöntävät jaksavansa paremmin lasten kanssa, kun käyvät työssä kodin ulko­puolella.

Palkansaaja­äideistä 80 prosenttia ja -isistäkin lähes kolme neljästä (71 %) oli tätä mieltä (pl. ”ei sovi”-vastaukset) vuonna 2013. Alle kolmi­vuotiaiden lasten työssä­käyvistä palkansaajaäideistä ajattelivat näin lähes kaikki (85 %). Korkeasti koulutetuille ja ylemmille toimihenkilöäideille (84 %) työssäkäynti oli perhe-elämän kannalta erityisen tärkeää.

Vuoden 2013 työolo­tutkimuksessa niille palkan­saajille, joilla oli puoliso ja/tai lapsia, esitettiin väite ”perhe-elämäni tekee minut tyytyväiseksi ja sen ansiosta olen parempi työntekijä”. Naisista 56 prosenttia ja miehistä 52 prosenttia vastasi tähän ”pitää täysin paikkansa”.

Vastaus­osuuksissa ilmeni jonkin verran eroa erityisesti naisilla sosio­ekonomisen aseman mukaan (ylemmät toimihenkilöt 62 %, alemmat toimi­henkilöt 55 %, työn­tekijät 47 %). Miesten joukossa ylemmät (55 %) ja alemmat (54 %) toimi­henkilöt erottuivat tässä suhteessa työn­tekijöistä (48 %).

Myös perhevaiheella on merkitystä. Eniten asiaa korostivat alle koulu­ikäisten lasten äidit (62 %) ja isät (56 %), joskaan alakoulu­ikäisten lasten äidit (60 %) ja isät (53 %) eivät jääneet tästä kauas. Vähintään 12-vuotiaiden lasten äideillä (49 %) ja isillä (44 %) vastaavat osuudet olivat kuitenkin selvästi matalammat.

Vaikka yrittäjyyteen liittyy pitkien työ­aikojen lisäksi myös muita työn ja perhe-elämän yhteensovittamista hankaloittavia paineita, näyttää siihen liittyvän myös sellaisia piirteitä – muun muassa mahdollisuutta joustaa työajoissa – jotka helpottavat tuota yhteen­sovittamista.

Tätä mieltä oli itsensä työllistävistä naisista yhteensä 83 prosenttia ja miehistä 69 prosenttia vuonna 2013; naisista liki puolet (46 %) ja miehistä vajaa kolmannes (30 %) piti väitettä täysin paikkansa pitävänä. Erityisesti pienten lasten äidit ja yksin­huoltajaäidit korostivat tätä seikkaa. (Kuvio 11.)

Kuvio 11. ”Yrittäjänä toimiminen helpottaa kohdallani työn ja perheen yhteensovittamista.” Itsensätyöllistäjät

Kuvio 11. "Yrittäjänä toimiminen helpottaa kohdallani työn ja perheen yhteensovittamista." Itsensätyöllistäjät

Lähde: Tilastokeskus, Itsensätyöllistäjät 2013

Työn ja perheen yhteen­sovittaminen koskettaa valta­osaa suomalaisista palkan­saajista ja yrittäjistä ainakin jossain muodossa ja jossain vaiheessa työ­uraa. Työn ja perheen yhteensovittamista tukevat politiikat ja työpaikkojen käytännöt eivät siis ole yhden­tekeviä: niillä on käytännön merkitystä niin työtä tekevien kuin heidän perheidensäkin hyvinvointiin.

 

Kirjoittaja on erikoistutkija Tilastokeskuksen työelämä-vastuualueella.

 

Lähteet:

Pärnänen, Anna & Sutela, Hanna 2014. Itsensätyöllistäjät Suomessa 2013. Tilastokeskus. 

Sutela, Hanna 2013. Määräaikainen työ ja perheellistyminen Suomessa 1984 – 2008. Tutkimuksia 259. Tilastokeskus.

Sutela, Hanna & Lehto, Anna-Maija 2014: Työolojen muutokset 1977 – 2013. Tilastokeskus.

Tilastokeskus. Työolotutkimus 2013.

Virmasalo Ilkka 2002. Perhe, työttömyys ja lama. Jyväskylä studies in education, psychology and social research 204.

 

Aineistot

Vuoden 2013 työolo­tutkimus (Sutela & Lehto 2014) on Tilasto­keskuksen seitsemäs 15 – 64-vuotiaiden palkan­saajien työoloja laajasti kartoittava tutkimus (Tilastokeskus). Aiemmat tutkimukset on kerätty vuosina 1977, 1984, 1990, 1997, 2003 ja 2008. Tutkimus on toteutettu käyntihaastatteluna. Vuoden 2013 tutkimuksessa haastateltiin noin 4 900 palkansaajaa ja sen vastausosuus oli 68 prosenttia.

Tilastokeskuksen vuonna 2013 toteuttamaan Itsensä­työllistäjät 2013-tutkimukseen (Pärnänen & Sutela 2014) osallistui noin 1 600 yksinyrittäjää, ammatin­harjoittajaa, free­lanceria ja apurahansaajaa. Tiedot kerättiin web-kyselynä ja puhelin­haastatteluin. Tutkimuksen vastaus­osuus oli 79 prosenttia laskettuna niistä tammi-lokakuussa 2013 työvoima­tutkimukseen osallistuneista 15 – 64-vuotiaista itsensä­työllistäjistä, joille ehdotettiin tutkimukseen osallistumista.


Sivun alkuun >>

Kommentit (0 kommenttia)