Materiaalivirtoja maasta taivaaseen | Tieto & Trendit

Uusin numero

2/2017
Tieto&trendit
Arkisto
Tieto & Trendit
Teema Tieto&trendit 1/2016 22.3.2016 Simo Vahvelainen

Materiaalivirtoja maasta taivaaseen

Talouden kokonais­valtaisen virta­laskennan selvitys­työ on vuosi vuodelta kiinnostanut yhä enemmän tutkijoita, poliitikkoja ja muita kansalaisia. Tavoitteena on talouden materiaalisten ominais­piirteiden tunnistaminen ja lopulta samanlaisen liikkuvan materiaalisen tasa­painon saavuttaminen yhteis­kunnassa kuin luonnolla on ollut luontaisena satoja miljoonia vuosia. Ihmiskunnan kokeilut luonnon käsittelijöinä eivät ole menneet täysin nappiin.

Materiaa kulkee kansan­talouden läpi ja valta­kunnan rajojen kautta käsittämättömät määrät, summittain laskien maailman­laajuisesti 150 miljardia tonnia vuosittain.

Oleellisinta ei kuitenkaan ole se, miten paljon materiaa virtaa vaan miten kauan kunkin materian läpi­virtaus taloudessa kestää ja miten kestävän­laatuinen tuotteen perus­ominaisuus on. Näkö­kulma tähän läpivirtaamaan on muuttunut lähes päälaelleen viime vuosina. Kierto­talouden ideana on pitää materia taloudessa joko varantona tai kierrättäen ja estää viime kädessä sen poistuma kokonaan.

Suuri taloudellinen kannattavuus on nähty aiemmin vain lineaari­talouden ominaisuutena eli hyödykkeiden tuotannon ja jakelun sekä kulutuksen ja hävityksen nopeudessa (take, make, consume, dispose -economy). Voisi sanoa, että ympäristö tasapaino­vaatimuksineen on lopultakin noussut talouden rinnalle ja luonut myös oman ja nopeasti kasvavan liike­toimintansa. Materian kulutus ei voi mitenkään enää jäädä sivuosaan ja talouden­pito vain raha­mittoihin. On tarvittu materiaali­virtojen tilit, luonnon, tuotannon ja kulutuksen kimppa­talous.

Materiaalivirta­tilinpito on fyysisen ympäristö­tilinpidon perusosa ja integroitu kansan­talouden tilin­pitoon. Materiaali­määrät lasketaan massana, jonka summa pysyy käytännössä muuttumattomana. Kemiallinen tai fysikaalinen prosessi ei muuta massan painoa, ainoastaan sen muotoa.

Materiaali­määrät lasketaan tilin­pidossa kansan­talouden raja­pintojen kohdilla, aineen tullessa talouteen ja lähtiessä sieltä. Kansan­talouden sisällä pyöriteltäviä aine­määriä ei mitata ollenkaan, vain luonnosta otto ja luontoon lasku.

Mitä me sitten katsomme tarvitsevamme maasta – maaperästä, ilmasta, vedestä – pystyäksemme elättämään, sivistämään, huvittamaan itseämme. Talouden materiaaliset perustarpeet ovat metaforisesti saman­sisältöisiä kuin sosiologien muotoilemat näkemykset ihmisen tarve­hierarkiasta. Materiaa tarvitaan fysiologisiin tarpeisiin (ruoka, juoma, ilma, muut fyysiset) sekä turvallisuuteen liittyviin tarpeisiin (suojautuminen). Muut tarpeet ovatkin sitten luonteeltaan henkisiä kuten moni­portaiset palvelu­ammatit yhteis­kunnassa.

Kasveja, puuta, malmeja…

Luonnosta ei saada synteettisiä aineita, vaikkakin luonnon­tuotteita manipuloidaan jo kehitys- ja kasvu­vaiheissa. Luonnon­antimet ovat perinteisesti bioottisia tai mineraalisia. Luonnon­varojen oton toimialat näyttävät vanhan­aikaisilta, koska niihin kohdistuva kehitys­dynamiikka on kokoamis­välineissä kuten koneissa, laitteissa ja moottoreissa sekä hydrauliikassa, joka siirtää puut ja maat hetkessä kuljetus­alustoille.

Tärkeintä tarvettamme, fysiologisia perus­tarpeita palvelee vain pieni osa biotaloutta eli viljely­kasvit. Vilja­kasvit ovat viljelyn selkä­ranka. Viljely­kasvien sato on vuosittain Suomessa noin 6 miljoonaa tonnia (kuvio 1). Osuus on hämmästyttävän pieni jopa pelkästä bio­taloudesta, noin 14 prosenttia, ja talouteen otetun materian kokonais­määrästä vain 3–4 prosenttia.

Meillä olisi resursseja ruoka­tuotannon valtavaan lisäykseen, jos käyttäisimme muun massa­teollisuuden suuria voima­varoja elintarvike­tuotantoon. Viljely­määrät eivät ole lamasta notkahtaneet. Vuonna 2014 ne olivat korkeammalla kuin kahdeksaan vuoteen.

Kuvio 1. Kotimaisten luonnonvarojen otto lajeittain 2014

Kuvio 1. Kotimaisten luonnonvarojen otto lajeittain 2014   Lähde: Tilastokeskus, Kansantalouden materiaalivirrat -tilasto.

Lähde: Tilastokeskus, Kansantalouden materiaalivirrat -tilasto.

Puun kulku taloudessa kuvaa hyvin massan muuttumista toiseksi ja moneksi. Alku­pisteessä eli hakkuista puuta kuivataan poltettavaksi 14 prosenttia, muilta osin puu prosessoidaan. Teollisuuden puu kuoritaan ja kuoret poltetaan kuten myös osa sahaus- ja höyläys­jätteistä. Näin käy myös musta­lipeälle. Polttoon ohjautuu lopulta yli puolet luonnosta otetusta puu­aineksesta.

Puutuotteista pieni osa jää talouteen pidemmäksi aikaa – huone­kaluina, rakenteina – ja kiertää kartonkina ja paperina. Kaiken kaikkiaan puulla on melko nopea läpi­virtaama taloudessa, eikä sen nykyinen käyttö täytä kierto­talouden kaikkia kriteerejä, vaikka puuta joskus pidetäänkin sen ilmentymänä. Biotalous­tuotteiden uudistamisen pitäisi olla joka­päiväistä. Nykyään puutulot ovat riippuvaisia otto­määristä ja kansain­välisesti määräytyneistä hinnoista. Vuonna 2009 puun ottomäärä notkahti rajusti, 9 miljoonaa tonnia nykyistä pienemmäksi.

Luonnonvaraisten eläinten, riistan ja kalan käyttö on varsin vähäistä. Bio­talouden näkö­kulmasta Suomi ei ole kovin luonnon­­läheinen. Kotieläin­­tuotantoa ei lasketa materian­­­käyttöön vaan talouden sisäiseksi toiminnaksi. Koti­eläinten rehu on luonnosta otettua, eivät itse koti­eläimet, joita voikin tässä suhteessa verrata tuotanto­laitokseen.

Malmien kaivussa on niin toivoa kuin toivottomuutta. Malmi on se osa kaivetusta mineraalista, joka toimitetaan rikastuksen syötteeksi, eli siis talouden kierto­kulkuun. Tämä raskas tuotannon­ala kiikkuu ylös- ja alaspäin ihmeen joustavasti ainakin Suomessa. Eivät vain hinnat ja malmi­määrät vaihtele vaan kaivu yksin­kertaisesti pysäytetään ja taas aloitetaan. Kaivos pysyy kyllä paikallaan. Siksi niistä on hyvät rekisteritkin.

Vuonna 2014 malmin­nosto hiipui edellis­vuodesta yli kolmanneksen, mutta esimerkiksi lamavuonna 2009 hypättiin ylöspäin 118 prosenttia. Pohjoisen Suomen malmi-innostus on ollut laantumassa, vaikka töitä tarvittaisiin. Kaivos­toiminta ei luo vakautta. Sen kannattavuus ja kulku­suunta on aavistettava muusta kuin sanoma­lehtien talous­artikkeleista.

Erityisesti perus- ja jalo­metallien elinkaari on kierto­talouden mukainen. Niillä on taipumusta jäädä varannoksi. Metalli­romun kierrätys­asteen tavoite pitäisi nostaa sataan prosenttiin.

Niin sanottujen kriittisten metallien kanssa on toisin. Niiden sisältyessä erityisesti teknisiin käyttö­esineisiin ne saattavat hävitä nopeastikin taloudesta. Metalleilla ja metalli­teollisuudella on erittäin merkittävä rooli ympäristö­liiketoiminnassa.

…eniten hiekkaa, soraa, kiveä

Yksi unohdetuimmista tuotannon­aloista on kaikkein näkyvin ja arki­päiväisin. Se myös pyörittää maan suurinta materiaali­virtaa.

Ei-metallisia mineraaleja kaivetaan käyttöön joka vuosi yli 100 000 tonnia. Ottomäärä on noussut välillä lähes puolitoista­kertaiseksi tästäkin, taantumakaan ei käyttöä romahduta.

Mineraali­kaivoksista kaivetaan Suomessa muun muassa kalkkia ja dolomiittia, kemiallisia ja lannoite­mineraaleja, graniittia ja vuolu­kiveä. Hiekkaa, soraa ja kallio­murskaa otetaan käyttöön nosto­alueilta maanteiden molemmin puolin.

Ei-metallisia mineraali­­kaivannaisia käytetään rakennus­aine- ja rakennus­teollisuudessa, rakentamisessa, lannoitteiden tuotannossa ja monilla muilla teollisuuden toimi­aloilla. Ei-metallisten mineraalien otto­määrät heilahtelevat useiden suhdanteiden mukaan, ehkä erityisesti rakentamisen.

Hiekka, sora ja murske ovat suomalaista mineraali­pohjaista ilo­sanomaa, niitä käytetään surutta kunnes loppuvat. Vuosittaiset siirto­määrät Suomessa vastaavat noin 80 miljoonan auton painoa (kuvio 1). Autojahan on Suomessa runsaat 3 miljoonaa kappaletta. Jos asiat olisivat toisin päin ja kokoaisimme kymmeniä miljoonia autoja, olisimme rikkaita.

Hiekka, sora ja murske ovat varsin keskeisessä asemassa siinä, että Suomi on kotimaisen materian otossa ja kulutuksessa henkeä kohti laskettuna Euroopan kärkimaita.

Heikon tuottavuuden resurssitalous

Keskeisin käytetty indikaattori materiaali­virtatilinpidossa on kotimaista materian kulutusta kuvaava muuttuja DMC = domestic material consumption. Se koostuu vuosittain kotimaan luonnosta otetuista materiaaleista (tonneina) plus tuonti­raaka-aineet ja tavarat, miinus vienti­tavarat. Eli siis samoin kuin kansan­talouden tilin­pidossa, navat vain vaihtuneina. Näin saadaan talouden aineen­vaihdunnassa koti­maassa kulutetut tavarat ja raaka-aineet.

Eivät kuitenkaan materia­määrät tai niiden virtaamis­nopeudet talouden läpi ole niin tärkeitä kuin otetun materian akuutti tuotos, materian tuottavuus. EU:n tilasto­virasto Eurostat on toiminut ja ohjeistanut uutterasti materiaalivirta­tilinpidon laajemman käytön ja tulkintojen puolesta.

Tilin­pidon aineistoista johdettujen indikaattoreiden käyttö ei ehkä ole vielä päätöksen­teossa kovin suuri, mutta se on kasvamassa, ja kierto­talouden etenemisen seurannassa indikaattorit ovat avain­asemassa. EU:n seitsemännen ympäristö­ohjelman (EC 2015) seuranta ei tule toimeen ilman niitä.

Kun materian kansain­välisiä tuottavuus­lukuja ensi kertaa julkaistiin ja vertailtiin, suomalaisilla oli syytä olla huolissaan. Olimme joutuneet seuraan, josta emme ilahtuneet. Olimme niiden köyhien Itä-Euroopan maiden joukossa, joiden tuotanto­koneisto ei saa luonnonvaroistaan kovin ihmeitä irti. Kaukana olivat suuremman ihailun kohteet ja jopa Etelä-Euroopan ’köyhät’ maat.

Italia porskuttaa kaukana edellämme; se käärii luonnon­varoistaan lähes kolme euroa kilolta, kun Suomi jää yhteen euroon (kuvio 2). Italialaiset myyvät pullon juomaa kympillä, me kolmella eurolla. Heillä on pullossa viiniä, meillä teollista seka­mehua.

Kuvio 2. Luonnonvaroista saatu hinta 2013

Kuvio 2. Luonnonvaroista saatu hinta 2013   Lähde: Eurostat

Lähde: Eurostat

Vielä edellistäkin ihmeellisemmältä näyttää koti­mainen materian­kulutus suhteessa bruttokansan­tuotteeseen (kumpikin henkeä kohti laskettuna). Suomi on omassa yksinäisyydessään kuvion 3 oikean laidan yläosassa.

Kuvio 3. Luonnonvarojen tuottavuus 2014

Kuvio 3. Luonnonvarojen tuottavuus 2014  Lähde: Eurostat

Lähde: Eurostat

DMC = kotimainen materiankulutus (tonnia)

   

Vaikka tätä kuvaa luonnon­­varojen tuottavuudesta kuinka kääntelisi, ei se auta. Suomi näyttää resurssi­taloudelta.

Miten tämä oikein tapahtuu? Myymmekö itseämme itsellemme, murskaamme kallioita, tyhjennämme harjuja? Kaivamme ja kaadamme? Raadamme väkisin rautaa ja lautaa.

Sen kuvio ainakin sanoo, ettei materian tuottavuus ole kohdallaan, ei ainakaan tulotasoomme nähden. Olemme kyllä korkealla kulutuksen ja tuotannon arvossa, mutta käytämme siihen melkoiset luonnonvarat panoksina.

Strategioita, jätteitä, arvotavaraa…

Materiakohtaisia menestymis­strategioita ja aines­strategioita välittömän taloudellisen tulon kartuttamiseksi on Suomessa tehty aina lähes juurikas­strategiaa myöten. Meillä on kärki­hankkeena biotalous osana kierto­taloutta, mineraali­strategia uusien kivien löytämiseksi ja hyödyntämiseksi. Jätteistä tehdään juuri uutta valta­kunnallista suunnitelmaa.

Materiaalien kierrätys ei ole toiminut entisen suunnitelman mukaan. Tosin nyt on jätteiden suhteen arvo­valtakin entistä enemmän pelissä.

Sitran kutsu­seminaarissa Finlandia-talolla EU-komissaari Jyrki Katainen esitelmöi puoli tuntia jäte­politiikasta. Mielen­kiintoista kuultavaa. Ennen tämä nykyinen arvo­tavara, siis jätteet, kipattiin metsän­reunaan kunnan­rajan läheisyyteen. Ja pysyttiin niin vaiti kuin kyettiin.

Valitettavasti nykyisten kierrätys­tavoitteiden saavuttamiseksi pitäisi palata ajassa taaksepäin. Jätteiden kierrätys ei kelvannut aikoinaan käsittelijöille vaan poltto, ja nyt investoinnit jäte­voimaloihin on jo tehty.

Rakennus­alalla jonkin­laista uuden alkua on esimerkiksi Uuma-hankkeessa, jossa lähes kilpailu­asemassa olevat toimijat yhdessä viran­omaisten ja tutkijoiden kanssa ovat miettineet toiminta­malleja teollisen ekologian hengessä.

EEA, Euroopan ympäristö­virasto, on listannut tiedon­tarpeet tai oikeammin aktivoivat tekijät Komission viime joulu­kuussa julkaisemalle kierto­talouden EU:n toiminta­ohjelmalle. Kiinnostavimmat aiheet siinä ovat innovatiiviset liiketoiminta­mallit, mikä tarkoittaa muun muassa paljon nykyistä laajempaa vuokraus- ja palvelu­toimintaa.

Poltamme materiaa päästöiksi

On todennäköistä, että materiaali­virtoja yksityis­kohtineen esitetään tulevaisuudessa vielä suuremmilla foorumeilla kuin nykyään. Luonnon­varojen käyttö maailman­laajuisesti ylittää arki­ymmärryksen. Öljyä ja kivihiiltä nostetaan maan uumenista yhteensä 12 miljardia tonnia vuosittain eli liki 33 miljoonaa tonnia päivässä.

Ihmiskunnan suurin kaato­paikka on planeettamme ilmakehä, jonne siirretään fossiilisten poltto­aineiden jätös eli hiilidi­oksidi. Poltto tempaa happea mukaansa päästöihin ja näin hiilidi­oksidia kertyy ihmisen aiheuttamana noin 44 miljardia tonnia vuodessa.

Piskuinen Suomi on pikku­tekijänä mukana myllerryksessä. Kasvihuone­kaasumme määrä on 0,166 prosenttia kaikista päästöistä. Se on kuitenkin enemmän kuin osuutemme maailman väestöstä.

Arviolta 80 prosenttia ihmis­kunnan käyttöönsä ottamien mineraalien ja biologisten luonnon­varojen läpi­virtaamasta siirtyy ilma­kehään päästöinä tai vesi­höyrynä.

Niin jättimäistä materian otto maailman mitta­kaavassa on, että luulisi maapallon ympäristöineen siitä kevenevän. Mutta ei se kevene. Materia ei katoa täältä mihinkään.

 

Kirjoittaja on yliaktuaari Tilastokeskuksen ympäristö ja energia -yksikössä.

 

Lähteet:

Autio N., Piirainen A., Salomaa E., Vahvelainen S. 2013. Ympäristö­tilinpito kansan­talouden tilin­pidon täydentäjänä. Kansan­taloudellinen aikakaus­kirja 3/2013.

 

EC 2015. Communication from the Commission to the European Parliament, the Council, the European Economic and Social Committee and the Committee of Regions – Closing the loop – An EU action plan for the Circular Economy (COM(2015)) 614/2 of 2 December 2015).

 

European Environment Agency 2015. The European Environment. State and Outlook 2015. Synthesis Report. Copenhagen. Denmark.

 

European Environment Agency 2016. Circular economy in Europe. Developing the knowledge base. Copenhagen. Denmark

 

Eurostat 2012. Economy-wide Material Flow Accounts. Compilation Guide, European Communities, Luxemburg.

 

Mäenpää, Ilmo 2005. Kansan­talouden ainevirta­tilinpito. Laskenta­menetelmät ja käsitteet. Suomen ainetaseet 1999. Tilasto­keskus, Thule-instituutti. Helsinki.

 

Vahvelainen Simo 2006. Luonto ei käytä öljyä. Tieto&Trendit 5/2006. Tilastokeskus. Helsinki.

 

http://ec.europa.eu/eurostat/statistics-explained/index.php/Material_flow_accounts_and_resource_productivity


Sivun alkuun >>

Kommentit (0 kommenttia)